Yhteisöllisyydestä ja sen synnyttämisestä
Aika-ajoin, viimeksi Kauhajoen tapahtumien jälkeen, nousee esille puhe yhteisöllisyyden lisäämisestä syrjäytymisen ehkäisijänä. Toisinaan sen lisäämiseksi esitellään luokattoman lukion poistamista. Tätä perustellaan sillä että ihminen kokisi ”kuuluvansa” johonkin ryhmään ja saavansa sieltä sosiaalisia kontakteja. Aika helkutin rajua yksinkertaistamista minusta. Itse olen käynyt luokattoman lukion. Sitä ennen luonnollisesti koin luokallisessa peruskoulussa olemisen. Voinen siis kokemuksella sanoa miten se koululaisen yhteisöllisyys syntyy.
Yhteisöllisyys syntyy yhdistävistä tekijöistä. Siitä, että digataan samasta bändistä, käydään samoissa harrastuksissa, ollaan yleisesti samanluonteisia ja niin edelleen. Näillä perusteilla itse olen valinnut omat kaverini ja ystäväni. Tämänkaltaisista asioista syntyy ihmisten välille keskustelua joilla on ihmiselle eniten merkitystä. Yhteisöllisyys ei synny siitä että olet samassa luokassa muiden kanssa opiskelemassa matematiikkaa tai edes siitä että teet historian esitelmän jonkun kanssa. Nämä ovat asioita joita ”pitää” tehdä. Minulla ja monella muulla ikätoverillani oli niin samasta kuin muistakin luokista kavereita ja niitä oli monin eri kriteerein, mutta samaluokkaisuus ei missään vaiheessa ollut peruste. Tietenkin suurin osa kavereista oli samalta luokalta tai koulusta, mutta tässä asiassa koulu oli vain se paikka mistä löysin samanluonteisia ihmisiä kavereikseni, ei perimmäinen syy miksi olen juuri joidenkin ihmisten kaveri.
Lukiossakin minulla oli ”oma porukka” jonka kanssa oli mukava olla tekemisissä kouluasioidenkin ulkopuolella. Lukio itsessään meni opiskeluna niistä asioista mistä olin kiinnostunut. Sitä kautta myös löysin niitä ihmisiä joiden kanssa oli helppo solmia kaveruuksia.
Olen nähnyt kuinka luokasta löytyy aina se ”omituinen hyypiö”, jonka kanssa kukaan ei oikein halua olla tekemisissä. Itsekin olin sellainen seitsemännellä luokalla aluksi ja jouduin jonkin verran sivuun sosiaalisista kontekteista ja koulukiusatuksi. Tätä ongelmaa ei samaan luokaan kuuluminen millään tavoin lieventänyt.
Ongelmani ratkaistiin sillä että vaihdoin luokkaa, mutta suurelta osaltaan asiaan vaikutti myös se, että osapuolia opetettiin siihen että yksilöllisyyttä tulee kunnioittaa eikä ihmistä tule tuomita pintaraapaisun perusteella. Itsekkin tuota oppimista olen elämäni aikana saanut (myönnän, olen myös ollut kiusaajanakin, enkä ole siitä ylpeä) ja olen siitä kiitollinen. Toisinaan tuntuu, että toisten ihmisen kunnioittaminen koetaan enemmän vain asiana mitä pitää tehdä, ei itsessään jalona tekona. Se on sääli.
Syrjäytyminen ei poistu sillä että muut nuoret pakotetaan olemaan luokkamuodossa tämän henkilön kanssa koska kaikki ovat yhtä suurta ”omaa luokkaa”. Se on laumasieluisuutta, ei yhteisöllisyyttä.
